Itkuvirret eli itkut ovat yleismaailmallinen perinteenlaji. Itkut ovat valituksia, joiden esittäjät eli itkijät ovat yleensä olleet naisia. Euroopassa itkuvirret ovat säilyneet parhaiten Euroopan reuna-alueilla ja ortodoksisen kirkon vaikutusalueella, esimerkiksi Vienassa, Inkerissä ja Aunuksen Karjalassa. Karjalaiset ovat käyttäneet itkuvirsien esittämisestä nimitystä äänellä itkeminen. Itkuja on esitetty siirtymäriiteissä, kuten häissä ja hautajaisissa. Tunnetaan myös niin sanottuja tilapääitkuja, eli elämäntilanteeseen liittyviä riitteihin kuulumattomia itkuja. Itkuvirren tarkoituksena on saattaa itkun kohde (vainaja tai morsian) oikeaan olotilaan tai asemaan. Karjalaiset itkut on esitetty runollisella itkukielellä, jonka tyylipiirteisiin kuuluvat alkusoinnut ja metaforakieli; henkilöiden oikeita nimiä ei käytetä, vaan heitä puhutellaan hellittelynimin ja kiertoilmauksin.

Liisa Matveinen kiinnostui äänellä itkemisestä Sibelius-Akatemiassa opiskellessaan, ja itkuista muodostui hänelle tärkeä ja henkilökohtainen tutkimuskohde. Lopputyössään Matveinen vertaili vanhoja Oksenja Mäkiselältä talletettuja itkuvirsiä ja itse tekemiään itkuja keskenään. Tutkielmassaan hän pohti sitä, miten itkuvirsien oppiminen tapahtuu ilman alkuperäistä kontekstia eli ilman vanhaa karjalaista perinneyhteisöä.

Äänellä itkemisen oppiminen on pitkä ja monimutkainen prosessi. Itkijän täytyy osata runollinen metaforakieli ja melodiset aiheet, joita esitystilanteessa käytetään ja varioidaan. Itkijä vaipuu yleensä syvään tunnetilaan, ja juuri siitä muodostuukin esitystilanteen dramatiikka ja itkuvirren olemus. Itkua ei voi toistaa kerta kerralta samanlaisena, sillä jokainen tilanne on ainutlaatuinen. Itkijän iän ja elämänkokemuksen myötä myös itkuvirren tulkinta syvenee ja korostuu.

Liisa Matveisen mukaan itkuvirren esittäjä auttaa enemmän toisia kuin itseään surun käsittelemisessä: itkijä purkaa surun ääneen itkemällä ja auttaa samalla muitakin itkemään. Liisa Matveinen kertoo, että äänellä voi itkeä kuka tahansa, joka pitää sitä luontevana. Liian suurta tai lähellä olevaa surua ei kuitenkaan kannata purkaa itkuvirren avulla, sillä itkijä saattaa joutua hysteeriseen tilaan, eikä voi lopettaa itkemistä. Itkijän täytyy tietää omat rajansa, sillä liian syvälle vaipuminen voi olla vaarallista.

Liisa Matveisen esikuvia ja vaikuttajia itkuvirsiperinteen alueella ovat ilomantsilainen Martta Kuikka ja Sanni Pyörnilä. Varsinkin Martta Kuikan kannustus ja hyväksyntä ovat olleet hänelle tärkeitä. Matveinen ei enää esitä itkuja konserteissa, sillä ne tuntuvat perinteen kannalta keinotekoisilta tilanteilta. Matveisen mielestä itkuvirsien synnyttämisessä vaikeinta on sanojen luonteva tuottaminen. Hän käyttää itkuissaan karjalaisen esikuvan mukaista kuvailevaa kieltä: pitkiä sanoja, pehmeitä konsonantteja ja alkusointuja. Itkuvirret ovat tunnelmarunoutta, johon arkinen kielenkäyttö ei sovi.

Kirjallisuutta:

Matveinen Liisa: Itkuvirsi-improvisaatioitteni tausta ja kehitys. Julkaisematon pro gradu -tutkielma. Sibelius-Akatemian kansanmusiikin koulutusohjelma 1989.
Nenola-Kallio Aili: Itämerensuomalaiset itkuvirret. Teoksessa Kansanmusiikki (toim. Anneli Asplund ja Matti Hako) SKS 1981.