KULLANHUUHDONTA

Kun puhutaan kullanhuuhdonnasta, ajatellaan usein, että kultaa löytyy kun vähän huljutellaan soraa vadissa. Huuhtominen on kuitenkin vain pieni osa kullanetsintää. Ensin on löydettävä alue, jossa on kultaa, ja sen jälkeen täsmällinen paikka, jossa huuhtominen kannattaa. Lupaavakin alue voi osoittautua pettymykseksi, sillä esiintymät eivät sijaitse yhtenäisenä sarjana, vaan kulta on sijoittunut maaperään oikukkaasti. Lisäksi kulta on niin neutraali metalli, ettei se vaikuta kompassiin eikä muihin malminetsintämittareihin. Etsijöiden on siksi tunnettava hyvin kullan sijoittuminen jokilaaksoihin ja tehtävä koekuoppia eri syvyyksiin.

Kulta on peräisin kalliosta, josta se rapautumisen, mannerjään ja veden eroosion ja kuljetuksen kautta on joutunut nykyiseen sijaintipaikkaansa. Sitä esiintyy joko muihin mineraaleihin liittyneenä, tai puhtaana kallioperässä ja siitä rapautuneessa sorassa. Veden kuljettamassa sorassa olevat kultahiukkaset painuvat purojen ja jokien pohjalle, koska kulta painaa 19 kertaa enemmän kuin vesi ja 6-8 kertaa enemmän kuin sora.

Kulanhuuhdonta tapahtuu niin, että huuhtomapannuun eli vaskooliin nostetaan lapiolla maata, jonka toivotaan sisältävän kultaa. Maa vaskataan eli huuhdotaan vedessä, jolloin kiviä ja soraa raskaammat kultahiput painuvat vaskoolin pohjalle. Huuhdottaessa heilutetaan ja pyöritellään astiaa tyynessä tai heikkovirtaisessa vedessä ja aina huljutusten jälkeen sitä kallistetaan sen verran, että päällimmäistä hiekkaa, soraa ja pieniä kiviä luisuu veden mukana pois. Isommat kivet noukitaan pois ja savimöykyt puristetaan rikki, sillä kultahiput tarttuvat saveen. Vaskauksen on loppuvaiheessa oltava yhä varovaisempaa, jotta pienetkään kultahiput eivät pääsisi luiskahtamaan vaskoolin laidan yli.

Kun hyväksi arvioitu kultapaikka on näin löydetty ja vallattu, päästään aloittamaan varsinainen kaivostyö. Se tapahtui Ivalojoella samoin kuin nykyään (lukuun ottamatta koneellista kaivua): lapiota, hakkua, rautakankea ja kaavinraappoja käyttäen. Raskaimpien kivien siirtoon ja kuljetukseen käytettiin väkipyöriä ja kottikärryjä.

Ensimmäiset tehtävät ovat kaivosmontun avaaminen ja huuhtomaruuhien eli rännien valmistaminen. Ränniin lapioidaan soraa, ja siihen on saatava niin voimakas virtaus, että isommat kivetkin menevät veden mukana. Rännin pohjalla on rihloja, joiden yli sora ja kivet luisuvat, mutta kulta-, rauta- ja muut raskaammat hituset painuvat rihlojen koloihin. Huuhtomarännistä talteen saatu massa huuhdotaan lopuksi vaskoolilla. Se on huolellista työtä, sillä rännihuuhdonnan jälkeen mukana on vain kaikkein raskainta aineista, mistä kultaa on hidasta erottaa. Lopuksi jäljelle jäävä kulta kuivatetaan. Loput rauta- ja muut vieraat hiukkaset saadaan pois magneetilla tai varovasti puhaltamalla.

Lapin kulta on laadultaan korkealuokkaista, noin 23 karaattia. Kultahipuista käytetään niiden kokoa ilmaisevia kansanomaisia nimityksiä. Pienimpiä hippuja "kultapölyn" ja "tuhkanhienon" jälkeen sanotaan "hengettömiksi", minkä jälkeen seuraavat "saivar","täi", "lutikka" ja "russakka". Sitten tulee yksilöllisempiä määrittelyjä hipun muodon tai arvioidun painon mukaan. Ne lasketaan "isomushipuiksi". Suurin Suomesta löydetty kultahippu painoi 392.9 grammaa. Maailmanennätykseen on vielä matkaa: Chilestä on löydetty hippu, joka painoi yli 153 kiloa.

Kullanhuuhdonnan yhteydessä on mahdollista löytää muita arvokkaita mineraaleja kuten titaania ja korukiviä. Korukivistä yleisimpiä ovat tummanpunaiset almandiini kranaatit ja vihreä epidotiitti sekä useat muut kauniit kivet.

KIILLE
Kiille on se kiiltävä ja välkkyvä... mennäänpä itse katsomaan ja kokemaan!